— Siinä sen nyt näette, — virkkoi Chicot.
— Onneksi, — jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, — onneksi on minussa sitä enemmän hartautta.
— Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne maistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä nektaria, jumaltenjuomaa.
— No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi viiniä.
Chicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen lasiinsa.
No, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään ja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. — Miltäs tuntuu?
— Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, — vastasi Gorenflot.
— Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, — kun on pidettävä puhe, niin ei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi, vaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja teidän sijassanne, — jatkoi gascognelainen, — minä tuohon tilaan päästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän enempää, saatatte te haiskahtaa viinille.
— Kas pentele! — sanoi Gorenflot. — Olettepa oikeassa. Sitä minä en tullut ajatelleeksi.
Ja kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti yhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.