Lisää seikkailuja.
Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin kävisi päinsä.
Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen, paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli pieni tähdenmuotoinen raha.
Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa, mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut käyttökelpoinen.
Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin. — Jos minä nyt, — ajatteli hän, — hukkaan oman asiani, niin hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin, josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle epäkohtelias.
Nyt huusi kuoripoika:
— Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.
Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat kuorissa.
— Hyvä, — tuumaili Chicot, — kunhan vaan ikkunoita ei suljeta, niin olen tyytyväinen.
— Tehkäämme nyt tarkastuskierros, — sanoi kuoripoika portinvartijalle.