— Nyt on minun vielä, — jatkoi Chicot, — puhuminen johtajista, joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän. Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen hugenottien taholta, jotka — se täytyy myöntää — ovat huimapäisiä, kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä… No niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin? kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot, minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä, jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi vain jonninjoutava asia!
Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu, ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti, alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!
Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.
Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen kolmasti huutavan:
— Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.
Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista, jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili, että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin, ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran kanssa.
Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta. Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka ennen oli ollut sotilaana.
Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi, että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki. Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan hänen otsalleen.
Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän pääsisi sieltä ulos.
21.