— Veljet, — jatkoi herttua, — se ruhtinas, jonka myötävaikutusta meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta, tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes toivoa, tämä ruhtinas on tässä.
Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla puolella seisovaan munkkiin.
— Armollinen herra, — lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä, — Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.
Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli, siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat marmoripatsasta.
— Ahaa, — virkkoi Chicot, — veljemme Anjou. Hän ei siis väsy tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.
— Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.
Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.
— Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, — sanoi Guisen Henrik. — Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.
— Onnistunut varovaisuus! — mutisi Chicot.
— Hyvät veljet, — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Hänen korkeutensa pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.