— Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. — Me kuuntelemme.
Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.
— Hyvät herrat, — alotti hän niin kumealla ja väräjävällä äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi kuulla, — hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin, jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten hurja kunnianhimo synnyttää.
Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin, verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran varmemmalla äänellä:
— Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna, kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin profeetankin, tuskan läpitunkema.
Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.
— Tässä syvässä murheessani, — jatkoi prinssi, — hiipi korviini huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä olen.
Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja lausui:
— Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?
— Aivan vapaaehtoisesti.