— Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?
— Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.
— No niin, — sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, — kun nyt teidän korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?
Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, — vastasi tulokas.
— Hitto vieköön: — puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset, kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta, jatka!
Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua tosiaankin:
— Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.
— Miksipä niin? — ajatteli Chicot. — Olen minäkin aatelismies. Ja asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!
— Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, — huomautti kardinaali.
— Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen herttua puheeseen.