— Se on totta, — virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.
— Sitäpaitsi, — jatkoi kardinaali, — estävät nuo hovimiehet meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.
— Jättäkäämme siis, — puuttui Mayennen herttua kiihkeästi puheeseen, — jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan, jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän päämiehemme.
Anjoun herttuan otsalle nousi puna.
— Tuhotkaamme, — jatkoi Mayenne, — viimeiseen mieheen nuo kirotut sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.
— Se on viisasta puhetta, — sanoi Anjoun herttua, — ja te, Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.
— Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, — vastasi tämä.
— Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra, virkkoi Entragues. — Minä otan osalleni Quelus'en.
— Ja minä Maugironin, — sanoi Livarot.
— Ja minä Schombergin, — lisäsi Ribeirac.