— Minäkö? Minäkö? — änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta että kauhistuksesta. — Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.
— Me erotamme hänet, — sanoi Guisen herttua, — ja jäämme odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin, jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!…
— Hyvät herrat, — virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla äänellä, — hyvät herrat!
— Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, — tässä on nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra, tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt. Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa, nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin, ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!
Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään, ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: Veni creator!
Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut, teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.
Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan vyölle.
Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin tunnettu.
— Hyvät herrat, — lausui prinssi läsnäolijoille, — sallikaa, että Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne, sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät kaikki ritareiksi.
Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.