— Alas valoisilainen! huudettiin. — Alas Henrik-munkki! Me tahdomme hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!
— Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen, — antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään! Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.
— Sähise, käärme, sähise! — puhui Chicot itsekseen.
— Armollinen herra, — virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, — teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä. Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus, jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on ollut vain alkuvalmistusta.
— Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen sekä levottomuutta että kunnianhimoa.
— Armollinen herra, — jatkoi Guisen herttua, — me emme ole, niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä valitsemallemme johtajalle…
Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.
— Hyvät herrat, — jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin käsin ylös, — hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.
— Kruunu! — huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen valtaamana, — kruunuko minulle, hyvät herrat!
— Eläköön Frans III! — huusivat kaikki, niin että kirkon holvi tärähteli.