— Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään. — Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi itsekseni!
— Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? — jatkoi herttua kyselyään.
— No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?
— Tuo hänet tänne, Mayenne, — sanoi herttua.
Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.
— Ha haa, — ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta esiin, — enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa, piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi ennenkuin itse tulen tuhotuksi.
Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun herttuatar huusi:
— Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla puolen, kaikkein viimeisessä!
— Ah! — huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi voinut häntä siitä kadehtia, — sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?
— Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, — sanoi Mayenne, — täällä nyt ei ole muita.