— Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?
Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.
— Hyvä! — ajatteli Saint-Luc. — Rajuilma onkin nyt sen sijaan kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin — ja ehkäpä juuri senvuoksi, että hän on hullu —, oli antanut minulle niin mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.
Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn tapaista.
— Katsoppas: — huusi Jeanne.
Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.
Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä, joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.
— Meidän on paettava, — virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.
— Ei, — vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. — Ei ole tarpeen. Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen, eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa matkaamme.
— Mutta entä jos hän pysähtyy?