— Se on oleva ihanaa, — sanoi Saint-Luc, — mutta minusta tuntuu siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.
— Mistä niin? Frans I:stäkö?
— Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin…
— Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä sinun vaimosi!
— Ah, todellakin, niinhän se onkin! — myönnytti Saint-Luc.
— Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! — jatkoi Jeanne. — Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.
— Rientäkäämme, Jeanne, — kiirehti Saint-Luc.
— Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.
He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana iltana ehtisivät Méridorin linnaan.
Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen, väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan, jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä, tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään sängystään ojennellen mutissut: