— Minäkö? — vastasi tuo nuori nainen reippaasti. — En milloinkaan! Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa, niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?
— Minäkö vapaa?
— Niin, tietysti. Mieshän…
— Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan, kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:
— Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun kanssani. — Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää, enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne, luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut! Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on, kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.
— Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? — huomautti nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. — Entä jos meidät teljetään Bastiljiin?
— Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, — vastasi Saint-Luc.
— Niin, — myönnytti Jeanne, — kai me säilymme turvassa. Jos sinä tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.
— Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua rakastanut.
— Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.