Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet jättänytkin.
— Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! — virkkoi gascognelainen. — Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.
23.
Matkatoveri.
Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.
Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa, saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.
Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja, sylinsä levittäen, virkkoi:
— Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa. Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.
Rouva Saint-Luc — sillä hänpä se juuri olikin — kumartui miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.
— Ah! — huudahti Saint-Luc. — Miten suloista onkaan tuntea olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?