Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään. Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella, ja sen takana taas oli Bordellen katu.
Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia irtonaisia kiviä kadulle.
Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.
Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu. Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.
Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.
— Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! — virkkoi hän. — Tervetuloa!
Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.
— Miten veli Gorenflot jaksaa? — kysäsi hän.
Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:
— Katsokaa itse!