Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä vastaan.
Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.
— Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? — kysyi toinen heistä. — Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?
— Ah, armollinen herra, — vastasi portin avaaja, — siltä se tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä tuntemattomana?
— Asestettuja miehiä! Väijytys!
— Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen pysyä huomaamattomana.
— Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin portin sisä- kuin ulkopuolella.
— Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan…
Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron, jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.
— Iskekää! Iskekää! — kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.