Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä äänellä:
— Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.
Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! — huusi hän.
— Anjoun herttua! toistivat toiset.
— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Frans jyrisevällä äänellä, aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!
— Armollinen herra! änkytti d'Epernon, — se oli vaan pilaa; antakaa meille anteeksi!
— Teidän korkeutenne, — virkkoi vuorostaan d'O, — emme voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa kaupunginosassa.
— Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. — Onpa teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut minulle.
Teidän korkeutenne, — vastasi Schomberg arvokkaasti, — me näimme Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin, ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää, mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.
Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.