— Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?
— Pidimme, teidän korkeutenne, — vastasivat kaikki nuo viisi aatelismiestä yht'aikaa.
— Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? — kyseli nyt Anjoun herttua. — Herra de Saint-Luchan on päätään pitempi minua.
— Se on totta, teidän korkeutenne, — vastasi Quélus. — Mutta hän on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla teidän korkeutenne seurassa.
— Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.
— Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus — ei teidän korkeutenne saattane epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne huvitusten häiritsemistä.
Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn, tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut erottaa toisista porteista.
— Minun huvitusteni? — toisti herttua, äänessään katkera sävy. — Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain huvitusta?
— Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.
— Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!