— Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? — kysäsi Jeanne hymyillen.
— Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini, oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.
— Siis vain sattuma, — virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan epäili, — on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän kanssamme?
— Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, — vastasi Bussy.
Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman hymyilynsä.
— Siis tekin olette matkalla? — kysyi Jeanne.
— Matkalla olen, — vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.
— Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon joutumisen vuoksi.
— Eipä paljo puutu!
— Mihin sitten matka?