— Angersiin päin. Entä teillä?
— Sinne meilläkin.
— Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä, ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.
— Ah, herra Bussy, — sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, — menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme. Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan rakastaa toisiaan.
Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.
— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — minä epäilen sellaista onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla etuoikeuksilla naimisiin.
— Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.
— Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, — vastasi Bussy huoaten, — niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.
— No niin, — virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä, — sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt kiellätte.
— Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, — vastasi Bussy, taaskin huoaten, — minä vain väitän, ettei se autuus tule minun osakseni.