— Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? — toisti rouva Saint-Luc.
— Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin silloin suostun.
— Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt jäädä poikamieheksi.
— Ehkäpä.
— Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa ette saa mennä naimisiin?
— Arvatkaa, herra kreivi, — virkkoi Bussy, — ja pyytäkää vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.
— Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.
— Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos ovat minulle mustasukkaisia.
— Se on totta, — vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. — Mutta samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän omanne.
— Sen myönnän, — vastasi Bussy.