— Teidän hyvä ystävänne… joka… joka nytkin oleksii maatilallaan? — jatkoi Bussy.
— Tietenkin, — vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa Méridorin linnassa oli sattunut. — Ettekö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia ylimyksiä, ja…
— Ja…? — toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi lauseensa.
— Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä, mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?
— En, hyvä rouva, — vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua mielenliikutuksesta.
Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin, jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.
Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa. Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus. Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää, että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.
— Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? — kysyi Bussy.
— Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?
— Tulen, hyvä rouva.