— Niin toivomme, — vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.
— Ah, katsokaapas tuonne! — huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi satulassaan. — Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra kreivi?
— Näen, näen, — vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. — Kyllä minä näen. Se on siis Méridorin linna.
Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.
Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet jo melkein toivomaan.
24.
Lapseton ukko.
Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.
Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi, olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan, sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja viittauksia.
Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä, missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja, vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut, kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.