Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä kunnioitusta.
Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän maalaistytön.
Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta hämmästyksestä.
Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin, että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.
Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:
— Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?
— Minä! Minä, paras parooni Augustin, — kajahti nuoren rouvan reipas ääni.
Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.
— Te, — virkkoi hän, — te? Minä en näe mitään. Ken te sitten olette?…
— Voi hyvä Jumala! — huudahti Jeanne. — Ettekö sitten enää minua tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni…