— Antakaa anteeksi, — lausui ukko, — mutta en enää näe juuri lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.
— Ah, rakas parooni, — virkkoi nyt nuori rouva, — huomaanpa todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun, siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.
— Saint-Luc! — toisti ukko. — Minä en tunne teitä.
— Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.
— Ah, hyvä Jumala! — huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada rautaporttia auki.
Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta, jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi, huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko itki.
— Ukko itkee ilosta, — ajatteli hän. — Ah! Sydänhän on aina niin nuori.
— Tulkaa, — virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.
Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni hitain askelin linnaan, koirat perässään.
Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat, joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän paroonin käteen ja kysäsi: