Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.
— Ei, parooni Augustin, — vastasi Jeanne. — Tämä toinen on kreivi Saint-Luc.
Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:
— Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko hän sinun omia sukulaisiasi?
— Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun herttuan seuralainen.
Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän huokauksen.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jeanne.
— Tunteeko parooni teidät? — kysäsi Saint-Luc Bussylta.
— Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, — vastasi Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.
— Haa! — Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! — sanoi parooni. — Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen, ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä minun edessäni!