— Onko hän hullu? — kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan, katsellen kummastuneena paroonia.
— Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, — vastasi Jeanne väristen.
Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen, kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä vastannut sanaakaan.
— Niin, tuo villipeto, — jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän menevän sekaisin, — tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!
— Isä parka! — mutisi Bussy.
— Mutta mitä hän sanookaan! — huudahti Jeanne kysyvä ilme katseessaan.
— Ettekö sitten tiedä, — jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja Saint-Luc'in käsiin, — ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun lapseni, minun tyttäreni!
Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.
— Hyvä parooni, — virkkoi nyt rouva Saint-Luc, — vaikkapa niinkin olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs, hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa! meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on tapahtunut.
— Ettekö siis tiedä mitään? — kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.