— Ihanainen kamarineitoseni! — sanoin minä. Silloin hän hymyili. Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:
— Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.
— Mutta minäpä tunnen teidät, — huudahdin minä. — Sillä minä elän vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät. Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua entisestä asunnostani, vaan uudesta.
— Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.
— No, näettehän nyt, että olen oikeassa! — vastasin minä. — Ja sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.
— Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?…
— Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla… Gertrudin rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa. Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.
— Mutta entäpä jos hän epäilee?…
— Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?
— Mikä isäntämme? — kysyi tyttö.