Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.
— Hyvä herra, — sanoi hän hevostaan pidättäen, — me maalaiset emme ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, — lisäsi vanhus huoaten, — miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään, että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa mieluummin kuin häpeän?
— Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — älkää etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja ansaitsee kaikkien kunnioituksen.
— Ken hän sitten on?
— Hän on… erään tuntemanne ylimyksen puoliso.
— Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että prinssi on häntä rakastanut?
— Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja päättäkää itse!
— Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle: Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein samaa kuin luvata minulle ihmeitä.
— Käykää sisään, — kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.
Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.