— Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, — virkkoi Bussy, — että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta, sielusi tähden, — lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani olevista henkilöistä!
— Monsoreaun kreivitär! — huudahti ukko hämillään. — Monsoreaun kreivitärkö?
— Astukaa vaan sisälle, herra parooni, — puheli Bussy ja työnsi vanhusta hiljaa eteiseen.
Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan värähtelevä ääni lausuvan:
— Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän sisälle!
— Mikä ääni! — huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. — Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!
Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.
Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.
— Diana siis elää! — mutisi parooni. — Diana, Dianani, jonka jo sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!
Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.