— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Diana esiin rientäen. — Mikä on tullut isälleni, kreivi Bussy?
Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus, mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut, katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.
— Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, — vastasi Bussy.
— Kuinka! — huudahti nyt Diana. — Eikä kukaan ole päästänyt häntä harhaluulostaan?
— Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.
— Kiittämätön! — virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.
— Kyllä, — vastasi vanhus, — olette oikeassa, sillä tämä hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani! — jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle. Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon vastapainoksi, hän virkkoi:
— Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?
— Oi, isäni! — mutisi Diana.
Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi: