— Herra parooni, — jatkoi Bussy, — olkaa hyvä ja kysykää Monsoreaun kreivittäreltä…
Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen huomasi ja jatkoi:
— Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa, jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.
Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat, sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.
— Onko siis tosiaankin totta, — kysyi Bussy, että te, herra parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu, olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?
— Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.
— Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä, herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.
— Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille, niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra. Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni kuuluu Monsoreaun kreiville.
— Ah! huokasi nuori nainen. — Miksi en olekin kuollut?
— Hyvä rouva, — sanoi Bussy, — kuten nyt näette, olin oikeassa sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.