— No niin, hän on pelastanut minut, — sanoi Diana kumealla äänellä ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. — Hän on pelastanut minut, vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.
— Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä olit kuollut? — huudahti ukko. — Miksi antoi hän minun kuihtua epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa minut elämään?
— Oi, siinä piilee jotakin! — huudahti Diana. — Isä, ethän jätä minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?
— Ikävä kyllä, hyvä rouva, — vastasi nuori mies syvään kumartaen, — mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.
— Hän on oikeassa, — virkkoi vanhus surullisesti. — Monsoreaun kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää sitä myöskin.
Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:
— Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun tavoin pelätä herttuan vihaa?
Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.
— Herra parooni, — virkkoi hän, — suokaa minulle anteeksi se omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva, joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi tekin.
Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.