Chicot kuorsasi kaikin voimin.
— En, — jatkoi Gorenflot, — hän voisi pitää itseään minua etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen… Mutta olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää, ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin lahjoa veli vanginvartijan!
Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi ryömiä lähemmäksi ja mutista:
— Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta. Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa… ja senvuoksi otan tuon lantin häntä itseään herättämättä.
Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.
— Onpa kummallista, — puheli munkki, — ettei taskuissa ole mitään. Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?
Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.
— Hm! Hatussakaan ei ole mitään, — haasteli munkki. — Sepä merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! — lisäsi hän irvistäen niin makeasti, että suu venyi korviin asti, — minähän unohdin sinun housuntaskusi.
Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin tyhjän kukkaron.
— Voipas vietävää! — mutisi hän. — Kuka nyt lystin maksaa?