Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos, sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.
Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan juopotteluretkillään viivähtämään.
Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai hänet vallan kauhistumaan.
— He puhuvat minusta, — mutisi hän, — he osottelevat minua. Minua on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen hukassa!
Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni ja köytettynä laahattaisiin luostariin.
Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan puhutella häntä.
— Ah! — mutisi Gorenflot. — Ne eivät ole minua tuntevinaankaan. Minä olen heille häpeäksi!
Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:
— Rakas veli parka!
Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.