Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi. Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.
— Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi…
— Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne! Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?
— Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin palaamme takaisin.
— Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen. Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä… sen saman kruunun perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään näkevänsä.
Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.
— Palataan sitten palatsiin, — virkkoi hän. — Siellä tapaamme Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua hieman lohduttaa.
— Niin, armollinen herra, — lisäsi d'Aurilly, — toivokaamme Bussyn suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.
He menivät nyt matkoihinsa.
Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun päässä ratsastajan.