— Ei, — sanoi prinssi ja pysäytti hänet. — Meidän on päinvastoin käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.
— Teidän korkeutenne erehtyy, — huomautti d'Aurilly. — Eivät ne suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe, armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.
Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa, ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen luo.
— Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi d'Aurilly. — Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee. Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.
— Tuhannen tulimaista! — mutisi prinssi. — Vierailusta luopuminen on kuitenkin kiusallista.
— Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja, niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.
— Oletko varma siitä, että sait portin auki?
— Olen.
— Mutta lukitsitko sen myöskin?
— Lukitsin, teidän korkeutenne.