Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä oli kuullut.
— No niin, nyt meidän on lähdettävä, — kehotti Chicot.
Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi verkalleen ylös ja huokasi.
— Mutta, — jatkoi Chicot, — jos tahdotte jäädä jälkeen ja matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa vallassanne.
— En, enhän toki, — virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli pelastunut. — En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.
— No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, — sanoi Chicot.
Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.
Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen perässä.
Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa, jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin jonkin muun pitää tasapainoa.
Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle, mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän entistä enemmän vauhtia.