Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:
— Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio kaunopuhuja!
32.
Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.
Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan, näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.
— Se kuolee! — huusi tuo laupias ravintolanisäntä. — Se heittää henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!
— Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? — kysyi Chicot.
— Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.
— Mikä on kujetta?
— Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette saaneet aikaan sen kepposen.