— Minä tunnen hänet, — vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä, että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada asianajajia hämmästymään.
— Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, — jatkoi munkki, — ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän annettava ripittää itsenne.
— Minä en pyydä mitään muuta, — vastasi asianajaja hieman kovemmalla äänellä, — kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.
— Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani. Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä…
— Mitä! Eikö minulla ole aikaa? — huudahti sairas äänellä, joka alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. — Mutta kun minä sanon teille, että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän kuoleman…
Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.
— Mutta minä, — sanoi hän yhtä varmasti, — minä, poikani, vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne. Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni, ripityttäkää itsenne.
— Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä läsnäolostanne.
— Erehdystä, poikani, erehdystä, — selitti Gorenflot. — Viimeisenä hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa. Selittäkääpä nyt, — jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, — tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.
— Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! — toisti Nicolas David, jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.