34.
Anjoun herttua.
Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili juhlakoristeissaan.
Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät, joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet kirkon kostealle lattialle.
Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa, joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän juhlatilaisuuteen.
Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä, joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa, ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt, niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.
Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana seisomaan.
Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla, loi häneen vihaisen katseen.
Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti: Bussy!
— Hyvää päivää, armollinen herra! — sanoi ylimys, kuin olisi tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.