— Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, — virkkoi hän, — vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät ystävät, ja jakakaa keskenänne.
— Herra, — sanoi lahtari, — emme me ole kantaneet teitä tänne. Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.
— No, entäs nuori tohtori? — kysyi Bussy. — Oliko hänkin täällä?
Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.
— Hän hourii vielä, — virkkoi augustinolaismunkki päätään pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: — luulen tekeväsi parhaiten, jos tunnustat syntisi, poikani.
Bussy tuijotti munkkiin.
— Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, — virkahti eukko. — Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä äskeisen makuusijanne.
Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston, vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä, miekanhihnan kiinnipitämänä.
— Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.
Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.