He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.
Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.
— No, kautta Jumalan! — huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka olikin olevinaan suuttunut, — luulenpa, että siinä on Chicotin lurjus, se karkuri!
— Mitä sanot, poikani? — virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin, jossa Henrikin oli tapana istua. — Me kai unohdamme sen pienen Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun Puolan herrat esittivät koiria…
— No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, — sanoi Henrik. — Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.
— Äh! — murahti Chicot. — Aina sinä valitat. Voisippa sinua, saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt, mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai miten?
— Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?
— Näyttääkö kansa kieltään, häh?
— Hullu!
— Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi! Minä en huomannut teitä, herra Quélus.