Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi sielunsa tunteet.
Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä. Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi, odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun tulosta.
Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi hän miehen kokonaankin lannistaa.
Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.
— Ah! — ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, — herttua pitää sanansa!
Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut. Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta kuului iloisia ääniä.
Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.
Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi häntä ovelle asti ja lausui:
— Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.
— Hyvä ystävä! — mutisi Bussy. — Oi, mitä se merkitsee?