Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.
Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle, hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen kadulle päin.
Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta. He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä. Diana oivalsi kaiken ja parkasi. — Rouva, — huusi Bussy, — halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa, ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani. Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.
Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.
Ensimäisen osan loppu.