— Niin… mutta…
— Olen sanonut teille, millä tavalla.
— Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.
— Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme yhdessä Louvreen.
Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:
— Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?
— Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin minä teille kiitollisuuden velassa.
Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin varalle.
Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.
Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja valkeasta samettiviitastaan.