— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusi Bussy niin kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.
Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti ympäri ja ylen iloisena huudahti:
— Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja aioin juuri tulla sinun taloosi.
— Tosiaankin, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy edes kiittämättä prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni. Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra! Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin, eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä, ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan veripisaran minusta.
— Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!
— Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, — jatkoi Bussy vanhaan vapaaseen tapaansa —, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.
— No, — vastasi prinssi, — tuleppa siis mukanani Louvreen, niin saat omin korvin kuulla.
— Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?
— Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.
— Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää hyvänään, jos haluavat.