Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas, joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista, muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.
Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.
Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.
— Herra de Bussy! — huudahti hän kummastuneena.
— Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, — vastasi Bussy. — Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.
— Hyvä on, — vastasi kapteeni. — Siitä ilmoitetaan herra de Saint-Lucille.
— Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? — jatkoi Bussy.
— Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.
— Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? — kysyi Bussy.
— Varsin mielelläni, — vastasi upseeri.