— Tule sitten sisälle, Jean, — virkkoi Bussy nuorelle seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka meni sinne heti kuin kätköön.
Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.
— Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? — kysyi Saint-Luc vihaisesti. — Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.
— Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea — tässä hiljensi Bussy ääntään — kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!
— Ah, — virkkoi Saint-Luc, — olihan luonnollista, etten minä voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä kuolleena.
— Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta ei paljo tällaisessa tapauksessa merkitse samaa kuin jotenkin paljo.
— Kuinka niin?
— Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston, jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia, mitä milloinkaan olen tavannut.
— No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman lohduttaisi, — virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi luullut leukojen repeävän.
Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc. Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on täällä luullakseni melkoisen ikävä.