— Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.
— No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön, palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.
— Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin, mutta sitäkin varmemmin.
— Kreivi parka! — vastasi Bussy. — Kuten jo epäilinkin, olette te vankina.
— Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää, ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.
— No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?
— Voittepa niinkin, — virkkoi Saint-Luc, — voitte mennä minun kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.
— No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?
— Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.
— No, mitäpä te hänelle vastaatte? — virkahti Bussy nauraen.